Minun kansani holokaustin uhreina

Maailman yksi julmista ja laajimmista ihmisoikeusrikkomuksista on Natsi-Saksan toteuttama holokausti. Tuon ideologian seurauksena murhaamalla hävitettiin rodulliseen alkuperään perustuen 6 miljoonan juutalaisten lisäksi karkeasti arvioiden lähes 1-1,5 miljoonaa romania. Arvio on karkea sen tähden, että siinä missä juutalainen vähemmistö numeroitiin, romaneita ei laskettu edes sen arvoiseksi, että heidät olisi numeroitu. He muuttuivat vain tuhkaksi ja osa kuoli lääketieteen nimissä tehdyissä kokeissa ja loput tapettiin vain urheilun ja huvin vuoksi.

Keskiviikkona 2. päivä elokuuta Euroopassa muistetaan erikseen romaniuhreja, sillä tasan 79 vuotta sitten 2.8.1944 huomattava määrä romaneja surmattiin Auschwitzin keskitysleirillä. Päivästä on tullut romanien kansanmurhan muistopäivä, jota usein kutsutaan myös Zigeunernachtiksi. Se on tilaisuus muistaa natsivallan aikana murhattuja romaneita ja sintejä. Sintit ovat lähinnä Benelux maissa elävien romanien ryhmä. Euroopan parlamentti julisti vuonna 2015 tuon päivän romanien kansanmurhan eli holokaustin muistopäiväksi. Moni Suomessa asuva romani viettänee päivää hiljaisuudessa.

Mitä tunteita ja ajatuksia tämä oman kansani murhaaminen herättää minussa, joka tänään istun työpöytäni ääressä Suomen yhdessä arvostetuimmassa korkeakoulussa Diakonia-ammattikorkeakoulussa asiantuntijalehtorina sekä Suomen vanhimmassa romanijärjestön Romano Mission hallituksessa yhdenvertaisuuden edistäjänä? Ajatukset ovat moninaiset ja silmiin nousee yksittäinen kyynel.

Ensimmäisenä mieleeni nousee kiitos siitä, että Suomessa romanien yhdenvertaisuus ja ihmisoikeudet ovat selvästi lisääntyneet ja Suomesta voidaan sanoa sen olevan jopa romanipolitiikan mallimaa. Mutta samaan aikaan näen suurena epäkohtana sen, että kun katson muuta Eurooppaa, romanien tilanne on lähes kauttaaltaan erittäin vaikea.

Yksistään Euroopassa oleva 1,5 miljoonan romanikerjäläisjoukko huutaa ratkaisuja. Monellakaan heistä ei ole minkään maan kansalaisoikeuksia, ja Suomessakin he joutuvat kohtaamaan huonointa kohtelua ja jopa väkivaltaa. Antigypsismi on nostamassa kiihtyvällä vauhdilla päätään etenkin oikeistovoittoisissa valtioissa. Yksistään Ukrainassa maansa romanit ovat joutuneet monenlaisen häpäisyn ja väkivallan kohteeksi jo ennen sotaan Venäjään vastaan mutta myös sen jälkeenkin. Minusta on vähintäänkin häpeällistä ja kaksinaismoralistista, että auttaessamme ukrainalaisia – mikä itsessään on oikein – katsomme karsaasti ja eväämme jopa kokonaan avun saman maan romaneilta. He ovat myös sodan uhreja.

Usein pohdin myös sitä, miten hyvinvointia tihkuvassa Euroopassa liikkuu vielä 2023 paperittomia ihmisiä, joilla ei ole puhdasta juomavettä, eikä saniteettitiloja ja jotka joutuvat asumaan kadulla tai hökkeleissä. Niin kuin tiedämme köyhyys tuottaa osattomuuden lisäksi monia lieveilmiöitä, joista moni Euroopan romani kärsiin. Syrjäytymisen kiro on kestänyt useita sukupolvea. Tämä on samanlainen poliittinen tahtotilakysymys kuin Afrikan nälänhädän poistaminen.

Euroopan tulevaisuutta ajatellessani erityinen huoli sydämelleni nousee niistä romanilapsista ja -nuorista, joiden vanhemmat käyvät kerjäämässä kaukana kotoa. Nämä lapset kokevat konkreettista turvattomuutta, he syrjäytyvät ja ajautuvat muita herkemmin rikollisuuteen sekä ihmiskaupan hyväksikäytön uhreiksi. Löytyykö Euroopasta ja sen yhteiskunnista sekä poliittisesta keskustelusta paikkaa romanien tai muiden vähemmistöryhmien oikeuksien esille otolle.

Historia muistuttaa jälleen tänään meitä ja minua siitä, ettei yhdenvertaisuus, tasa-arvo ja syrjimättömyys ole automaattisesti olemassa olevia asioita vaan niiden eteen pitänee tehdä jatkuvasti työtä se rohkeasti haastaa ne, jotka hyökkäävät näitä perusarvoja vastaan. Juhlapuheiden sijaan olisi jo aika Euroopan unionin jäsenvaltioiden päättää, miten monenlaisen köyhyyden ja syrjäyttämisen keskellä elävien romanien tilanne hoidetaan – aikuisten oikeasti!

Tänään siinä, missä sytytän kynttilän holokaustissa surmatulle kansani jäsenien muistoksi, sytytän sen myös veljeskansani, juutalaisten muistoksi. Lausun hiljaisen rukouksen, jossa kiitän elämästä ja mahdollisuudesta antaa anteeksi.

Mertsi MEDI Ärling
Holokaustin uhrien muisto ry:n hallituksen jäsen