He kokivat holokaustin

Lilly Millner, Suomi

Lilly Millnerin äiti kuoli nälkään vain muutamaa tuntia ennen vapauttajien tuloa. ”Muistan kuinka vartijat laittoivat köyden äidin kaulaan ja vetivät hänen ruumiinsa tunkiolle, jonne he sen jättivät. Sitten tuli täysin hiljaista. Yhtäkkiä ovi avautui ja näimme täysin vieraita kasvoja. Sen jälkeen menetin tajuntani.” Neuvostojoukkojen tullessa Lilly painoi 16 kiloa.

”Muistan kuinka vartijat laittoivat köyden äidin kaulaan ja vetivät hänen ruumiinsa tunkiolle..."

Lilly MillnerLilly Millner odottaa kirjettä. Aivan lähipäivinä postin pitäisi tuoda virallinen kirje Liettuasta, jossa kerrotaan, kuinka vanha Millner on. Tähän asti hänen syntymäpäivänsä on ollut 30.3.1930, koska se on niin helppo muistaa. Takeltelu oli hengenvaarallista, kun valehteli keskitysleirin kirjureille.

Kun kirje saapuu, Millner nuorentuu muutaman vuoden. Keskitysleirillä lapset tapettiin heti, joten äiti väärensi tyttärensä syntymäajan. Ratkaisevassa links-rechts-jonossa Lillylle pantiin korkokengät ja korkea hiusnuttura. Lillylle kävi hyvin: hän pääsi keskitysleiriin.

Millner istuu kauniissa kodissaan Helsingin Munkkiniemessä ja näyttää päälle päin aivan tavalliselta munkkiniemeläisrouvalta. Varubodenin jonossa kukaan ei arvaisi, että Millner on elämän varjoisalla puolella käynytkään. Tuttavienkin on sitä vaikea muistaa, sillä Millner tunnetaan iloisena Lillynä, joka hymyilee, puhuu aurinkoisista asioista ja kerää ympärilleen kauneutta.

Nuorena tyttönä Lilly näki niin paljon pahuutta ja rumuutta, että nyt hän haluaa ympäröidä itsensä vain hyvillä asioilla, kuten musiikilla ja kuvataiteella. Mitään sotia tai juutalaisvainoja sivuavaa hän ei voi katsoa, ei edes väkivaltaisia tv-sarjoja. Saksan kieli ja pitkävartiset saappaat aiheuttavat hänessä äkillisen pahoivointireaktion.

Yhä vielä, 53 vuotta sen jälkeen kun venäläiset tulivat ja vapauttivat Lillyn, muistot ruhjovat.

Kivettynyt aika

Valokuvassa pyöreäposkinen tyttö katsoo kirkkain silmin tulevaisuuteen. Kaikki on vielä hyvin. Itsenäinen Liettua kehittyy 1930-luvulla kohisten, ja kehityksen kärjessä on maan suuri juutalaisvähemmistö. Rosenbaumit ovat vauraita yrittäjiä. Venäjänjuutalainen isä Jehuda Rosenbaum omistaa alumiinitehtaan ja pyörittää sivussa pankkiiritoimintaa: nuoressa maassa on tilaisuuksia joihin tarttua. Liettualaissyntyinen Anna Rosenbaum tunnetaan Liettuassa köyhien ja sairaiden auttajana. Perheellä on suuri asunto Kaunasin keskustassa, oma auto ja komea kesähuvila. Isoveli Moses käy koulua ja soittaa konservatoriossa, Lilly on Kaunasin juutalaisessa lastentarhassa. Lauantaisin perhe käy synagogassa ja sen jälkeen Kapulskyllä syömässä leivoksia. Leivokset ovat ihania, mutta äiti pitää huolen siitä, ettei Lilly syö liikaa. Lilly tanssii baletissa ja tanssijan on oltava ilmava.

Millner muistaa kesän ja leivoksen maun, mutta sen jälkeen laskeutuva musta pimeä on kuin kauhun kivettämää aikaa, jonka läpi voi kulkea vain pienenpienin askelin. Ensin tulivat neuvostoliittolaiset, kesällä 1940. He tekivät listan Liettuan kapitalisteista ja lähettivät heidät junalla Siperiaan. Kenestäkään lähteneestä ei ole sen jälkeen kuultu. Rosenbaumitkin olivat listalla, mutta isä sai suhteillaan perheen pelastetuksi.

Saksalaiset vyöryivät Liettuaan 24.6.1941. Samana päivänä käynnistyi juutalaisten joukkoteurastus, jossa innokkaimpina riehuivat puna-armeijaa metsiin paenneet liettualaispartisaaanit. Parissa päivässä murhattiin tuhansia juutalaisia puukoin, kirvein ja saksalaisten tehtävään tarjoamin asein. Joukkomurhassa kunnostautuneita liettualaisia pestattiin myöhemmin suurin joukoin keskitysleirien vartijoiksi Liettuaan ja ympäri natsien miehittämää Eurooppaa.

Alkupäivien joukkomurhista pelastuneet juutalaiset suljettiin gettoihin. Rosenbaumit päätyivät Slobodkan gettoon, jonne suljettiin 35 000 Kaunasin juutalaista. Aluksi elämä getossa näytti jatkuvan, mutta saksalaisten ja heidän liettualaisten apureidensa väkivalta yltyi koko ajan.


Rosenbaumin sukua kesämökillä ennen sotaa. Lilly istuu pallon kanssa
äitinsä sylissä. Kuvan kesän viettäjistä yhdeksän kuoli juutalaisvainoissa.

Jokapäiväinen raakuus

Alle 10-vuotiaana Lilly joutui todistamaan omin silmin murhia, raiskauksia ja julmaa nöyryyttämistä. Hän näki, kuinka saksalaissotilas murskasi pienen lapsen kallon seinää vasten ja kuinka lapsen äiti epätoivoissaan tappoi itsensä syöksymällä pää edellä samaan seinään. Raakuudesta tuli jokapäiväinen asia ja kuolemasta väistämätön kohtalo, jonka lapset tiesivät itseäänkin odottavan.

Kun neljä saksalaissotilasta ilmestyi ovelle hakemaan Jehuda-isää ”kuulusteluihin” perhe tiesi, mitä oli edessä. Epätoivoinen äiti yritti turhaan lahjoa sotilaat kultakellolla. Loput perheen arvotavarat äiti kaivoi maahan suuren puun alle. Hän osoitti paikan Mosekselle ja Lillylle. Jos joku selviäisi hengissä, hän voisi palata hakemaan omaisuuden.

Getossa juutalaiset jatkoivat sinnittelyään mielivaltaisen terrorin armoilla. Toistuvat massamurhat perusteltiin aina näennäisen rationaalisesti. Esimerkiksi 700 vanhan naisen joukkoteloituksen selitettiin johtuvan siitä, että getossa oli ammuttu erästä saksalaissotilasta kohti. Myöhemmin saksalaiset pyysivät juutalaisraadilta anteeksi. Kyseessä olikin ollut vahingonlaukaus sotilaan puhdistaessa asettaan. Slobodkan geton 35 000 juutalaisesta oli sodan jälkeen hengissä vain muutama sata.

Kuolemanleiri Stutthof

Moses-veli lähetettiin Dachaun keskitysleirille, jossa saksalaissotilas ampui hänet juuri ennen sodan loppumista rangaistukseksi siitä, ettei Moses ollut tervehtinyt sotilasta hattuaan nostamalla. Kesällä 1944 tuli Annan ja Lillyn vuoro. Heidät kuljetettiin junalla Stutthofin keskitysleirille Puolan ja Saksan rajalle.

Kuoleman katku kohosi yötä päivää Stutthofin upouudesta krematoriosta. Leirin nuorimpiin kuulunut Lillykin joutui kerran kuoleman jonoon, mutta vain muutamaa metriä ennen kaasukammiota luottovankina toiminut Rosenbaumin perheen entinen lastenhoitaja työnsi tytön joukosta ja pelasti hänen henkensä.

Puna-armeijan lähestyessä puolikuolleet vangit pakotettiin viimeiselle kuolemanmarssille länteen. Rääsyläisten joukko vaelsi paljasjaloin 300 kilometriä lumihangessa Hinowiin, jossa heidät oli tarkoitus lastata proomuihin ja hukuttaa. Uupuneet ammuttiin matkan varrelle. Lilly ja Anna hoippuivat perille, mutta viimeisenkin ruokapalansa tyttärelleen antanut äiti oli niin heikko, että kuoli nälkään vain muutamaa tuntia ennen vapauttajien tuloa.

”Muistan kuinka vartijat laittoivat köyden äidin kaulaan ja vetivät hänen ruumiinsa tunkiolle, jonne he sen jättivät. Sitten tuli täysin hiljaista. Yhtäkkiä ovi avautui ja näimme täysin vieraita kasvoja. Sen jälkeen menetin tajuntani.” Neuvostojoukkojen tullessa Lilly painoi 16 kiloa.

Painajaisten hyökkäys

Sodan jälkeen Lilly pääsi vuodeksi toipumaan neuvostoliittolaiseen parantolaan. Sieltä hänet siirrettiin Punaisen ristin leirille Sveitsiin, jonne kodittomia juutalaisia ympäriltä Eurooppaa kerättiin. Lillyllä oli jo matkalippu Exodus-laivalla Israeliin, kun Sveitsiin tuli tieto siitä, että Lillyn Suomessa asuva täti halusi adoptoida orpolapsen.

Lilly päätyi Suomeen, meni naimisiin, sai kaksi lasta, erosi, teki monenlaisia töitä, jäi eläkkeelle, mutta on öisin yhä kuolemanleirillä. ”Vähän aikaa sitten näin unta isästäni. Unessa minä toivoin, että isä ottaisi minut syliin, mutta hänellä oli kädet selän takana ja hän käveli takaperin kauemmas minusta. Joskus herään keskellä yötä painajaiseeni ja ajattelen, että kaikki se kamala olikin vain unta. Mitään niin pahaa ei ole voinut oikeasti tapahtua. Joskus minuun iskee valveillakin outo epätodellisuuden tunne, koska normaalissa elämässä ihminen saa murhasta tuomion, mutta näistä murhista niin moni selvisi ilman minkäänlaista rangaistusta.”

Painajaisen hyökätessä Millnerin ainoa pakopaikka on maalaaminen. Hän hakee pienillä kärryillä rantakiviä Munkkiniemen rannasta ja maalaa kiville käpälät ja kissan naaman. Osan kissakivistä Millner on myynyt ja loput vaanivat kotona sohvien ja pöytien alla. Kalliina aarteena Kaunasin ajoilta on säilynyt Jehuda-isän kaksi taidokasta lyijykynäpiirustusta ja muutamia rispaantuneita valokuvia Helana-tädin albumista.

Vihreällä vuorella suuren puun alla ehkä yhä odottavaa korulipasta Lilly Millner ei ole lähtenyt etsimään. ”Tyttäreni on ehdottanut, että kävisimme yhdessä katsomassa, ovatko korut tallella, mutta minä en voi enää koskaan palata Liettuaan.”

Liettualaisten julmuus

Millnerin mukaan liettualaiset olivat usein vielä saksalaisiakin julmempia. ”Saksalaiset sanoivat, että liettualaiset olivat liian kovia, koska he halusivat viedä juutalaisten omaisuuden. Suurin osa sukulaisistani tapettiinkiin siihen paikkaan, ei heitä edes viety leireille.” Millner muistaa, kuinka liettualaiset kerääntyivät seuraamaan juutalaisten kulkueita ja nöyryyttämistä. Monet sylkivät tai kivittivät vainottuja. Suuri osa leirien komentajista oli liettualaisia.

”Liettualaiset kivittivät juutalaisia jo ennen kuin saksalaiset tulivat. Kun saksalaiset etsivät juutalaisia, liettualaiset ilmiantoivat piileskelijät. Antisemitismi oli hyvin vahvaa.” Sodan aikana tapettiin 28 Lillyn sukulaista, joista useimmat olivat varakkaita. Kun neuvostoliittolaisten viemää omaisuutta alettiin Liettuassa palauttaa entisille omistajilleen, Millner päätti yrittää selvittää Liettuan suurlähetystön kautta mahdollisuuksia saada edes jotain sukunsa omaisuudesta takaisin. Suurlähetystöstä vastattiin, ettei omaisuutta palauteta kuin Liettuan kansalaisille. Kotitalo Kestuchokatu 38 Kaunasin keskustassa on yhä pystyssä. Liettuassa käyneet matkailijat ovat lähettäneet talosta kuvan, joka on Millnerin albumissa. ”Haluaisin omaisuuttani takaisin, jotta minulla olisi varaa ostaa pieni asunto Israelissa, jossa Sulamit-tyttäreni asuu.”

Millner ihmettelee sitä, miten suuri ero on balttien ja suomalaisten suhtautumisessa juutalaisiin. ”Olen ollut Suomessa 50 vuotta, eikä sinä aikana kukaan ole sanonut minulle mitään ikävää juutalaisuudestani. Sen sijaan Baltiassa antisemitismi jatkuu yhä.” Haastattelupäivänä räjäytettiin Riian synagoga.

Sattuman kauppaa

Millner ei enää usko Jumalaan eikä kohtaloon. Hän uskoo vain nykyhetkeen ja sokeaan sattumaan. Leirillä upseerin peukalon liike erotti elämän kuolemasta, ja sodan jälkeenkiin tulevaisuus oli sattuman kauppaa, kun Lilly laski tulevaisuuttaan enttentetten Israelin, Amerikan, Meksikon ja Suomen välillä.

”Mikään ei saa minua uskomaan Jumalaan tai ihmisen hyvyyteen. Olen nähnyt niin paljon pahuutta, etten voinut edes kuvitella, että sellaista pahuutta olisi olemassa. Nyt uskon vain tähän hetkeen, en mihinkään muuhun. Iloitsen siitä, että olen terve, ja tyydyn siihen, mitä minulle on elämässä jäänyt.”

Millnerin lapset ovat uskoneet, ettei äiti itke lainkaan, mutta joskus äiti itkee. Viime vuonna Millner kävi Tel Avivin diasporamuseossa, jossa pyritään Steven Spielbergin sponsoroimassa projektissa keräämään tiedot kaikista holokaustin eloonjääneistä. Millner kävi jättämässä museoon omat henkilötietonsa.

”Kun museon rouva näytti minulle tietokoneelta sukulaiseni nimet ja jokaisen kohdalla luki nimen perässä ’dead’, silloin minä rupesin itkemään. Tyttäreni ei ollut koskaan nähnyt minun itkevän, joten hän kuvitteli minun saaneen jonkin sairauskohtauksen ja alkoi huutaa apua. Myöhemmin hän kertoi kaikille hyvin hämmästyneenä: ’Voitko kuvitella, äiti itki!’”

Julkaistu Suomen Kuvalehdessä no 15-16 1998. Toim. Saska Snellman.





Sioma Zubicky, Ruotsi
Sioma Zubicky selvisi hengissä Auschwitzista

Minä en vihaa ketään. Jos vihaisin, alentuisin itsekin samalle tasolle kuin natsit, sanoo Sioma Zubicky. Hän on sydämellinen ja nöyrä ihminen, jolla naurukin on yleensä herkässä. Mutta hänen menneisyytensä on raskaampi kuin useimpien muiden. Hän kuuluu niihin juutalaisiin, jotka selviytyivät elossa Hitlerin keskitysleireiltä. Kuinka yhdistää Jumala ja Auschwitz? on yksi niistä monista kysymyksistä, joiden kanssa hän painiskelee.

”Nuorisosta ei saa tulla historiatonta!”

Sioma syntyi Berliinissä vuonna 1926. Hänen vanhempansa olivat tulleet sinne Venäjältä. Hitlerin noustua valtaan 1933 perhe muutti Tsekkoslovakiaan, sillä he aavistivat että heille juutalaisina tulisi Saksassa koittamaan vaikeat ajat. Tsekkoslovakiasta Zubickyt jatkoivat Sveitsiin mutta sinne heidän ei sallittu jäädä. Kolme päivää ennen toisen maailmansodan puhkeamista he saapuivat Ranskaan. He suunnittelivat jatkavansa Amerikkaan mutta Sioman isä kutsuttiinkin Ranskan armeijaan. Pian Saksa valloitti suuren osan Ranskaa ja Zubickyt jäivät saksalaisten miehittämälle alueelle.

Meidän kohdallamme juuri Hitlerin rotulait tekivät meistä juutalaisia, sillä vanhempani olivat ateisteja. Uskoimme, että meidät napattaisiin välittömästi, mutta mitään ei tapahtunut, muistelee Sioma. Ranskalaiset natsit ryhtyivät vainoamaan juutalaisia ja kutsuivat heitä kuulusteluihin. Zubickyt olivat kuitenkin venäläisiä emigrantteja, joten natsit eivät tienneet mitä heidän kanssaan olisi pitänyt tehdä. Heillä oli myös tuuria, sillä talo, jossa he olivat Berliinissä ollessaan olivat asuneet, oli pommitettu maan tasalle ja kaikki Saksaan jääneet heitä koskeneet asiakirjat olivat tuhoutuneet.

Pidätettyinä

Sioma ja hänen isänsä alkoivat viihdyttää saksalaisia sotilaita musiikilla ja osallistuivat samanaikaisesti vastarintaliikkeen toimintaan hankkien tietoja linnoituslaitteiden sijainnista. Heinäkuun 14. päivänä 1943 pidätettiin kuitenkin koko perhe, ei siksi että he olivat juutalaisia, vaan siksi, että heidän toimintanasa vastarintaliikkeessä oli paljastunut. Isä joutui ranskalaisen gestapon käsiin, muu perhe saksalaisen.

Edes Sioman äiti ei tiennyt, että hänen miehensä ja poikansa työskentelivät vastarintaliikkeen hyväksi. Kuulusteluissa hän kertoi, että he olivat juutalaisia ja niin oli heidän kohtalonsa sinetöity. Vankilaan kuljetettaessa isä kohtasi ranskalaisen poliisin, joka myös oli vastarintamies ja tämä tarjosi hänelle mahdollisuutta paeta kanssaan. Sen hän tekikin ja selviytyi vapaana miehenä eteläisessä Ranskassa sodan loppuun asti. Myöhemmin hän osallistui Israelin itsenäisyyssotaan.

Auschwitziin

Sioma, hänen äitinsä ja pikkuveljensä sitävastoin joutuivat Drancyn vankileirille, josta matka kuukauden kuluttua jatkui kuljetus numero 59:n mukana Auschwitziin. Kuljetus saapui perille syyskuun 4 päivänä 1943. Saapumisen yhteydessä tehtiin jako työkelpoisiin ja -kelvottomiin. Kaikki, jotka olivat sairaita tai muuten liian heikkoja, vanhoja tai liian nuoria työskentelemään, kuljetettiin kuorma-autoilla suoraan kaasukammioihin. Niin tapahtui Sioman äidille ja 11-vuotiaalle veljelle. Sioma itse oli 17-vuotias ja hänet katsottiin työkykyiseksi. Hän sai numeron 146021, joka tatuoitiin käsivarteen. Se tarkoitti, että hän oli 146021. leirille tuotu.

Koko kuljetuksemme on dokumentoitu, kertoo Sioma. Puolan rajalle luutnantti Wannenwacher valvoi kuljetusta, siellä kapteeni Reuter otti komennon. Pöytäkirjoissa on kerrotaan myös mitkä numerot meille annettiin. Vieraillessani kouluissa minulta kysytään usein miksi kaikki muka dokumentoitaisiin niin tarkoin ­ sillä tavoinhan saksalaiset päätyisivät paljastamaan tekonsa. Mutta ­ hehän eivät suinkaan aikoneet hävitä sotaa, vaan voittaa. Kuljetuksen mukana tuli 992 vankia, joista 13 selvisi elossa. Näistä kolme oli naisia. 35 prosenttia saapui leiriin työkuntoisina, loput kaasutettin hengiltä välittömästi. Kun Auschwitz vapautettiin vuonna 1945 oli siellä ­ yksinomaan siinä leirissä ­ murhattu 1,6 miljoonaa ihmistä.

Toisinaan minulta kysytään, olenko ajatellut otattaa pois numeroni, kertoo Sioma. Sitä en ole koskaan ajatellut tehdä. Se on osa minun kohtaloani eikä mitään sellaista mitä minun pitäisi hävetä.

Lokakuussa 1944 Sioma siirrettiin Auschwitzista Dachauhun, joka ei ollut tuhoamisleiri ­ mikä tosin ei tarkoittanut etteikö vankeja olisi kaiken aikaa kuollut olosuhteiden uhrina. Natsien keskuudessa oli erimielisyyksiä sen suhteen mitä juutalaisten kanssa pitäisi tehdä. Hitlerille itselleen oli kaikkien juutalaisten tuhoaminen tärkeintä, kun taas esimerkiksi varusteluteollisuudesta vastaava, Albert Speer, katsoi että heitä olisi hyödynnettävä orjatyövoimana vapauttamaan saksalaisia muihin tehtäviin. Kun minut lähetettiin Dachauhun, oli suurin osa jo surmattu. Tappiot Stalingradissa ja El Alameinissa olivat takana, liittoutuneet olivat tehneet maihinnousun Normandiaan ja saksalaiset olivat kärsineet suuria tappioita. Alkoi olla pulaa työvoimasta. Dachaussa vangit työskentelivät maanalaisessa ohjustehtaassa.

Sioman käteen tatuoitiin Auschwitzissa numero 146021

Yksi kymmenestä tiesi

Miljoona ihmistä oli suoraan sekaantunut juutalaisten tuhoamiseen ja silloin ei mukaan ole laskettu näiden perheenjäseniä. Se merkitsee, että kymmenen prosenttia saksalaisista tiesi suoraan mitä oli tekeillä. Sen lisäksi tulevat kaikki ne, jotka kuulopuheiden perusteella olivat tietoisia. Silti kukaan ei uskonut siihen. Liittoutuneiden osasyyllisyys on suuri kysymys, sanoo Sioma. Yritän keventää saksalaisten syyllisyyden taakkaa. En vedä yhtäläisyysmerkkiä saksalaisten ja natsien välille. Meidän kaikkien on käsiteltävä hyvää ja pahaa sisimmässämme.

En halua vain, että ihmiset tuntisivat sääliä minua ja juutalaisia kohtaan. Sen välillä mitä tapahtuu nyt ja mitä tapahtui silloin, on yhteys. Paha on alati läsnä. Kaikilla meillä on ennakkoluuloja, mutta ne eivät saa ohjata tekojamme. Emme voi rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta meidän täytyy kunnioittaa heitä. Kaksi seikkaa Auschwitzista Sioma haluaa nostaa esille kaikkein inhottavimpina. Toinen oli toistuvat valikoinnit. Ensimmäinen oli heti saapumisen yhteydessä, sen jälkeen ne toistuivat kerta toisensa jälkeen. Meidät asetettiin alastomina SS-lääkärien eteen. Nämä päättivät ketkä olivat liian laihoja tai heikkoja ja lähetettäisiin kaasukammioihin ja ketkä vielä saisivat elää. Ensimmäisellä ja toisella kerralla en vielä ymmärtänyt mistä oli kyse mutta sitten jo ymmärsin.

Toinen kestämätön asia oli joutua elämään tyhjiössä tietämättä mitään leirin ulkopuolisesta maailmasta. Minulle, jolla ei ollut vaimoa ja lapsia, se oli tietenkin helpompaa. Ne, joilla oli, saattoivat yrittää kysellä toisilta näiden kohtalosta. Toiset saattoivat osoittaa polttouuneista nousevaan savuun: siellä ovat vaimosi ja lapsesi. Pääsy Auscwitzista Dachauhun, joka ei ollut tuhoamisleiri ja jossa siksi ei valikointeja tehty, oli kokemus, jota ei voi kuvailla. Toivo eloonjäämisestä ei kasvanut mutta paine oli poissa.

”Henkisesti emme parane koskaan”

Huhtikuussa 1945 amerikkalaiset joukot piirittivät Dachaun. Saksalaiset alkoivat paniikinomaisesti tyhjentää leiriä. Kaikki, jotka eivät kyenneet kävelemään, ammuttiin. Meidän edellämme kulki venäläisten sotavankien ryhmä. Heidät asetettiin seisomaan sillalle, joka sitten räjäytettiin ilmaan yhdessä heidän kanssaan. Uskoimme, että meidät kaikki ammuttaisiin. Mutta sitten jäimme yöpymään niitylle. Se oli huhtikuun 30. ja toukokuun ensimmäisen päivän välinen yö. Olimme niin huonossa kunnossa, ettemme piitanneet eloonjäämisestä. Aamulla vartijat olivat poissa ja iltapäivällä ilmestyivät amerikkalaiset sotilaat, ja niin tiesimme jääneemme liittoutuneiden puolelle.

Sioma päätyi amerikkalaiseen sotasairaalaan ja tervehtyi nopeasti ­ fyysisesti. Henkisesti emme parane koskaan. Olemme suuri ongelma itsellemme ja perheillemme. Sattuman kautta hän sai jälleen yhteyden isäänsä, joka tuolloin oli Pariisissa. Sioma jäi Ranskaan kunnes vuonna 1947 muutti Ruotsiin, jossa hän siitä saakka on asunut ja työskennellyt lehtimiehenä, sittemmin eläkkeelle jääneenä. Leirillä oli vartijoita, jotka eivät koskaan lyöneet meitä, muistelee Sioma. ­ Olen usein ajatellut heitä. Olen päätynyt siihen ajatukseen, että he halusivat osoittaa inhimillisyyttään. He olivat seuranneet Hitleriä ajatellen ehkä etenevänsä uralla, mutta kun he olivat tulleet Auschwitziin, oli jotakin tapahtunut heidän sisällään. Nämä vartijat merkitsivät valtavan paljon: oli sittenkin jäljellä ihmisiä. Se antoi toivoa. Toverisuhteethan vankien kesken eivät olleet häävejä.

”En ole sen parempi kuin muutkaan”

Olen usein ihmetellyt mitä tuli niistä SS-upseerien lapsista, jotka asuivat vanhempiensa kanssa leireillä. Tätä olen myös miettinyt: Mitä minä olisin tehnyt, jos en olisi ollut vainottu? ”Etuoikeutenani” oli olla vainottu, sillä silloin seison automaattisesti hyvien puolella. Mutta en silti ole sen parempi kuin muutkaan. Juutalaisten valittuna kansana oleminen merkitsee ennenkaikkea vastuuta. Niin kauan kuin juutalaiset ovat vainottuja he eivät ole vaarallisia, mutta kun he eivät ole, voivat myös he olla pyöveleitä. Tukholmassa on klubi, joka on nimeltään Förintelsens överlevande (”Joukkotuhosta eloonjääneet”). ­ Siellä me ymmärrämme toisiamme. Meidän ei ole tarvis puhua siitä mitä olemme kokeneet, sillä ymmärrämme toisiamme ja tiedämme sen ­ kaikki ovat olleet leireillä, sanoo Sioma. Vaimoni ei pysty ymmärtämään minua, lapseni eivät enää jaksa kuunnella minua. Kun olet kipeä jostain kohtaa, en minä voi tuntea kipuasi.

Kun jouduin jättämään äitini Auschwitzissa, piti hän toisella kädellä pikkuveljeäni ja toisessa kädessä laukkua. SS-miehet huusivat hänelle ja käskivät jättämään laukun. Hän huusi minulle: ”Odota minua!” Huusin takaisin hyvin raa’asti: ”Liikettä!” Se oli viimeinen mitä hänestä näin. Minun täytyy yhä työskennellä tämän kanssa ja näen siitä painajaisia. Kuinka yhdistää Jumala ja Auschwitz? Olen käynyt teologisia keskusteluja. Kun sanotaan, että Jumala on kaikkivaltias, vastaan: Sitä hän ei todellakaan ole. Minä en kykene helppoihin yksinkertaistuksiin. Jäin ehkä eloon siitä syystä etten silloin ollut niin kovin paljoa ihminen. Monet, jotka olivat sitä minua enemmän, ovat sittemmin riistäneet itseltään hengen. Minulta kysytään kuinka jäin henkiin. Minulla oli onnea ­ tai epäonnea. Miksi juuri minä jäin henkiin eivätkä muut? Syyllisyydentunne kulkee aina mukana. Minä en vihaa ketään, vihaan vain ideologioita. Jos vihaan toista ihmistä, vajoan samalle tasolle kuin natsit. Voisin jopa liioitella niin paljon, että sanon tuntevani sääliä Hitleriä kohtaan.

Natsismi elää yhä

Sioma Zubicky ei halua puhua uusnatsismista, sillä hän katsoo ettei natsismi milloinkaan kuollutkaan. Vuonna 1945 siirtyi uusille vallanpitäjille virkamieskoneisto, jossa kaikki olivat natseja. He odottivat vain uutta mahdollisuutta. Nyt, kun meillä on yhteiskunnallinen kriisiaika, nämä aatteet hengittävät jälleen raikasta aamuilmaa. Jos he vain pääsisivät eroon Auschwitzista… Mutta sen esteenä on aivan liian paljon dokumentaatiota. En ymmärrä miten Faurisson tai Irving (jotka kieltävät holokaustin olemassaolon) uskaltavat. En pidä heitä vaarallisina mutta vastenmielisiä he ovat. He voivat kääntyä ainoastaan historiattomien ihmisten puoleen. Siksi on niin tärkeää ettei nuorisosta tule historiatonta. Siksi minä haluan vierailla kouluissa niin paljon kuin mahdollista.

Ilmestynyt aiemmin ruotsiksi En Väg -lehdessä 6/93 (Helsinki 1993.). Toim. Risto Nurmela. Sioma Zubicky on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan: Med Förintelsen i bagaget. Bonnier Carlsen. Tukholma 1997. (ISBN 91-638-3436-7.)





Nenne Kafka, Suomi

Nenne Kafka on kokenut Neusalzin ja Bergen-Belsenin keskitysleirit, ja kuolemanmarssin näiden leirien välillä.

”Sanat eivät riitä kuvaamaan Holokaustia"

Nenne KafkaNenne Kafka (os. Schlesinger) syntyi Puolan Kozieglowyssa vuonna 1927. Kaupunki sijaitsee lähellä tuolloista Saksan rajaa. Saksan hyökätessä Puolaan 1. syyskuuta 1939 Schlesingerin perhe pakeni kaupungista, mutta palasi pian takaisin. Silloin kaupunki oli jo saksalaisten valtaama. Heidän palatessaan koti oli pengottu ja tyhjennetty arvoesineistä. Nennellä oli isosisko ja kaksi isoveljeä. Vuoden 1940 alussa veljet lähetettiin keskitysleiriin. Sisko oli jo naimisissa, ja hänellä oli pieni tytär. Vuoden lopussa Nennen isä lähetettiin keskitysleiriin. Kukaan heistä ei säilynyt hengissä natsivallan vuosista. Nennen äiti oli kuollut jo aikaisemmin.

Elokuusta 1945 alkaen Nenne on asunut Helsingissä. Vuoden 1941 alussa Nenne joutui Neusalzin pakkotyöleiriin lähellä Breslauta (nykyistä Wroclawta). Hän teki pakkotyötä lankatehtaassa. Vangit asuivat parakeissa ja saivat äärimmäisen vähän syötävää. Heidät herätettiin aikaisin, järjestettiin luvunottoa varten ja vietiin ryhmissä tehtaaseen.

Työ oli raskasta. Pienimmästäkin rikkeestä rankaistiin. ”Emme tienneet mitä ei saanut tehdä, emme edes mitä sai tehdä,” Nenne muistelee. Pesumahdollisuudet olivat liki olemattomat. Se, joka halusi säästyä hengissä ei saanut sairastua, ja jos sairastui, ei kannattanut ilmoittautua sairaaksi, sillä se tiesi kuolemaa. Leirissä oli enimmäkseen nuoria ihmisiä, jotka oli valittu pituutensa vuoksi, koska heidän oli hoidettava kookasta konetta.

Kuolemanmarssi

Tammikuussa 1945 Neusalzin vangit lähetettiin marssille kohti Flossenbürgia Baijerissa. Heitä marssitettiin juuri kohti Dresdeniä, kun kaupunkia kohtasi tuhoisa pommitus. Marssin aikana vankeja kuoli kuin kärpäsiä. Kun vartijoiden silmät välttivät, he saattoivat kerjätä ruokaa, mutta Nenne ei kyennyt siihen. Matkalla yövyttiin ladoissa, jonne tultaessa oltiin läpimärkiä lumessa marssimisen jälkeen. Vaatteet kuivuivat nukkuessa; niitä ei riisuttu yöksi.

Perillä Flossenbürgissa vangit riisuttiin ja he saivat numeron otsaansa. Heidät oli ensin tarkoitus surmata kaasuttamalla, mutta viikon kuluttua he saivat vaatteet ja heidät lastattiin umpinaisiin tavaravaunuihin. ”Vaunuissa oli hirvittävää,” Nenne muistaa. ”Ilma loppui, monet kuolivat, ei ollut mitään syötävää.”

Noin kolmen päivän matkan jälkeen (”ajasta ei ollut tarkempaa käsitystä, elimme kuin eläimet, huonomminkin”) tultiin Bergen-Belsenin keskitysleiriin. Tuo paikka muodostui Nennen elämän hirvittävämmäksi kokemukseksi. Hänet majoitettiin entiseen ruumishuoneeseen, jossa oli niin ahdasta että piti nukkua istualtaan. Ruumiit siirrettiin telttaan muutama metri ruumishuoneen ulkopuolelle; siinä oli tuhansia ruumiita.

Joka aamu joku oli kuollut. Luvulle pantaessa vangit saivat seistä tiilet kädessä kädet ylhäällä. Syötävää oli tuskin ollenkaan. Toisaalta ei työtäkään juuri teetetty. Vankeusajan loppua kohden työtä kyllä tuli: vangit saivat pareittain raahata ruumiita kuoppiin.

Vapautus

Kun britit vapauttivat Bergen-Belsenin, he löysivät parakeista myrkytettyä leipää. Vangit oli ollut tarkoitus myrkyttää. Heitä kuoli yhä joukoittain joka päivä. Vedenottopaikalle oli kilometrin pituinen jono. Vaatteita ei voinut vaihtaa eikä pestä. Leirin vapautuessa Nenne oli vakavasti sairas; hänellä oli lavantauti. ”Jos vapautus olisi viipynyt viikon kauemmin, en olisi säilynyt hengissä,” hän sanoo. Sveitsiläiset lääkärit perustivat tilapäisen sairaalan. 90 prosentilla henkiin jääneistä oli lavantauti. Nenne siirrettiin kasarmiin Belseniin, josta hän kuukautta myöhemmin, 15. toukokuuta 1945 tuli Ruotsiin, Helsingborgiin ns. Bernadotten bussilla. Hänet sijoitettiin läheiseen Ramlösaan karanteeniin.

Ramlösaan tuli päivittäin sionistisen järjestön pioneeri, joka kysyi Nenneltä voiko hän auttaa jotenkin. Nenne halusi vain kirjepaperin ja postimerkin. Hänellä oli eno Helsingissä, ja hän kirjoitti tälle. Jonkin ajan kuluttua hänet siirrettiin Höganäsiin, ja sinne hän sai puhelinsoiton enoltaan. Tällä oli Helsingborgissa hyviä ystäviä, joita hän pyysi hankkimaan Nennestä passikuvan; se otettiin karanteenipaikan aidan läpi. Kun karanteeni oli lopussa, tuli eno, joka oli järjestänyt Nennelle passin ja oleskeluluvan Suomessa. ”Sanat eivät riitä kuvaamaan holokaustia. Sitä ei voi käsittää,” Nenne sanoo. ”Seuraukset tuntuvat yhä, sekä ruumillisesti että henkisesti. Luustoni on heikko, ja minun on koko ajan syötävä lääkettä. Mutta minä elän.” Omaisten kaipuu – Nenne yksin jäi perheestään henkiin – tuottaa hänelle aivan tarpeeksi tuskaa.

Suomessa kaikki olivat ystävällisiä ja reiluja. He yrittivät parhaansa, ja ottivat Nennen hyvin vastaan. Puolen vuoden kuluttua tuli myös Nennen serkku, hänkin keskitysleirin kokenut, Suomeen. Hän kuoli parikymmentä vuotta sitten. ”Eno oli ainutlaatuinen,” Nenne sanoo.

”Kukaan joka ei itse ole sitä kokenut tuota kaikkea ei voi eläytyä siihen, sillä se on niin epäinhimillistä.”

Haastattelu ja valokuva: Risto Nurmela





Mayer Franck, Suomi

Mayer Frack onnistui karkaamaan vankikolonnasta sodan loppuvaiheessa. Maatalon isäntä piilotti häntä viikkokausia talossa, jossa oli myös saksalaisia sotilaita, lopulta jopa SS-miehiä. ”Jumala auttoi minua, niin että säilyin hengissä,” Mayer Franck sanoo.

”Kaikki oli vain tuuria”

Mayer FranckMayer Franck syntyi Puolassa 22. elokuuta 1928. Hän kasvoi Zgierzin pikkukaupungissa 10 kilometrin päässä Lodzista. Natsi-Saksa hyökkäsi Puolaan 1. syyskuuta 1939, ja jo muutamaa viikkoa myöhemmin, saksalaisten vallattua Zgierzin, Franckin perhe ajettiin kodistaan ulos muutamassa minuutissa. Toukokuussa 1940 perustettiin Lodzin ghetto. Franckin perhe siirrettiin sinne; matkan he saivat tehdä jalan.

Ghetossa Mayer sai työpaikan turkistehtaassa, aluksi oppipoikana. Tehtaassa tehtiin turkkeja Saksan armeijalle, enimmäkseen vartiomiehille. Seuraavana vuonna Mayerin isä sairastui punatautiin, ja kun mitään hoitomahdollisuuksia ei ollut, hän kuoli. Mayer jatkoi työntekoa entiseen tapaan.

Olemme Mayer Franckin kotona Helsingissä keväällä 2001. Hän ottaa esille holokaustia käsittelevän ”Kertokaa siitä lapsillenne…”-kirjan. Sivun 42 kuvatekstissä kerrotaan, että saksalaiset vaativat yli 65-vuotiaiden ja alle 10-vuotiaiden poistamista Lodzin ghetosta. ”Tämä ei pidä paikkaansa,” sanoo Mayer Franck. Mitään ikärajoja ei ollut. Saksalaiset julistivat n.s. Sperraktionin eli ulkonaliikkumiskiellon. Sitten kaikki komennettiin ulos, ja heidät lajiteltiin ryhmiin. Mayer suljettiin äitinsä ja kahden siskonsa kanssa erääseen rakennukseen. Pikkusisko kysyi äidiltä: ”Äiti, milloin me menemme kotiin?” ”Menemme kohta,” äiti vastasi itkien. Kaikki itkivät. Mayer halusi pois, ja onnistui poistumaan rakennuksta hyppäämällä ikkunasta matalamman siiven katolle ja sitten maahan. Hän piileskeli katuojassa koko päivän, ja kun hän palasi illalla, kaikki olivat poissa. Sen koommin hän ei ole kuullut mitään äidistään ja siskoistaan. Hän oli 14-vuotiaana jäänyt yksin – perheensä ainoana eloonjääneenä.

Mayer pääsi asumaan erään naapurin luokse. Hän oli ollut koulutoveri heidän tyttärensä kanssa, ja tämän vanhemmat adoptoivat hänet. Hän jatkoi työtään turkistehtaassa vuoteen 1944 asti. Silloin tällöin tehtaan seinälle ilmestyi lappuja, joissa määrättiin nimettyjä työntekijöitä ilmoittautumaan poiskuljetukseen.

1944 saksalaiset määräsivät Lodzin gheton lakkautettavaksi, sillä rintama lähestyi idästä. Gheton saksalainen johtaja Hans Biebow piti puheen, jossa hän kertoi järjestäneensä asukkaille paremman leirin. Vapaaehtoisia kehotettiin ilmoittautumaan – päivittäin tarvittaisiin 5.000 lähtijää. Silloin gheton alkuperin 250.000 asukkaasta oli jäljellä vielä 80.000.

(Tätä kertoessaan Mayerille muistuu mieleen, että vastapäätä hänen työpaikkaansa oli lastenkoti, jossa hoidettiin orpolapsia. Eräänä päivänä hän näki, kuinka saksalaiset tulivat ja heittivät lapset hoitajineen kuorma-autojen lavoille. Lastenkoti oli tyhjennetty.)

Ensimmäisinä päivinä vaaditut 5.000 vapaaehtoista kertyi kokoon. Paremman leirin olemassaoloon ei ollut vaikea uskoa, koska huonompia olosuhteita kuin ghetossa ei voinut kuvitella. Mutta sitten vapaaehtoisten joukko ehtyi. Silloin luvattiin kaikille vapaaehtoisille säkki perunoita, ja se tepsi. Heti kun kokoontumispaikka oli täynnä väkeä, kaikki vietiin pois. Perunoita ei näkynyt.

”Silloin tiesimme mistä oli kysymys,” Mayer toteaa. Kaikki yrittivät piiloutua. Se oli aluksi helpompaa, sillä ghetossa oli runsaasti tilaa. Sitten saksalaiset ryhtyivät sulkemaan katuja yhden kerrallaan, ja se joka tavattiin suljetulla kadulla ammuttiin. Öisin oli kuitenkin mahdollista liikkua myös suljetuilla kaduilla.

Mayer ja hänen kolme ystäväänsä piiloutuivat ullakkokerrokseen. He nostivat pois oven ja panivat oviaukon eteen kaapin, jonka takaseinän he irrottivat. Parin päivän kuluttua he lähtivät yöllä etsimään ruokaa, sillä siellä täällä kasvoi kaalia. He keittivät kaalin yöllä mutta eivät tulleet ajatelleeksi, että liesi jäisi lämpimäksi. Seuraavana päivänä saksalaiset tulivat taloon, ja huomasivat että liesi oli lämmin. Sotilaat potkaisivat kaapin oven sisään ja niin piiloutujat olivat paljastuneet.

Auschwitziin

Nyt odotti poiskuljetus tavaravaunuissa. Vaunut olivat täpötäynnä miehiä, naisia ja lapsia. Kukaan ei tuntenut toistaan; kaikki oli yhtä murhenäytelmää. Vaunuissa ei ollut ikkunoita; ainoastaan pienet luukut katon rajassa. Matkaevääksi saatiin vain pala leipää. Matka kesti koko päivän ja seuraavan yön. Kukaan matkustajista ei tiennyt minne matka vei.

Kun juna lopulta pysähtyi, kiipesivät jotkut vaunussa toisten hartioille nähdäkseen luukusta ulos. He näkivät ulkopuolella työskenteleviä vankeja ja kysyivät näiltä minne he olivat tulleet. Heille vastattiin: ”Jättäkää jäähyväiset vaimoillenne ja lapsillenne, sillä kaikki menevät taivaaseen.” He olivat tulleet Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriin. Oli ehkä heinäkuu 1944.

SS-miehet ja -naiset koirineen juoksivat heidän ympärillään. ”Naiset olivat yhtä julmia kuin miehetkin,” Mayer muistelee. Muutaman tunnin kuluttua junan tuhansista matkustajista oli vain noin kymmenesosa jäljellä. Jäljellejääneet miehet kävivät läpi valikoinnin, ja niin oli parisen sataa jäljellä. Suihkun jälkeen oli uusi valikointi. SS-mies kysyi Mayeriltä miksi hän oli niin laiha. ”Olen ollut kovassa työssä,” hän vastasi.

Vangit joutuivat luopumaan kaikesta mukanaan tuomastaan. Heille annettiin toiset vaatteet. Ne jotka olivat nielleet arvoesineitä tai joilla oli kultahampaita määrättiin ilmoittautumaan. Kultahampaat otettiin suusta hohtimilla. Parakissa johon heidät pantiin asumaan he saivat maata lattialla ilman peitettä kuin sillit.

Leiriä ympäröi sähköistetty aita. Aamulla vangit saivat likaista vettä teeksi. Koko päivä oltiin ulkona, satoi tai paistoi. Kylmällä säällä tai sateella he saattoivat olla mahdollisimman tiiviissä joukossa lämmittääkseen toisiaan. Aamupäivällä he saivat kaalivettä, jota kutsuttiin keitoksi. Joka päivä oli katselmus ja valikointi, jossa heikoimmat poistettiin. Sen jälkeen näitä ei enää nähty. Illalla saatiin leipäpala, ja sitten oli aika mennä nukkumaan.

Jonkun ajan kuluttua Mayer siirrettiin n. 40:n nuorukaisen kanssa kuorma-autolla toiseen työleiriin, Tzebiniin, jossa oli kaikkiaan n. 800 vankia, Tsekin, Unkarin ja Puolan juutalaisia. Pommituksessa tuhoutunut öljynjalostamo oli määrä kunnostaa. Heikoimman näköiset vietiin säännöllisesti toistuvilla kuljetuksilla Auschwitziin – kuolemaan. Eräänä päivänä Mayer meni turvonneiden ja visvaisten käsiensä vuoksi sairastupaan. Hänen sallittiin jäädä sinne siksi päiväksi, mutta parin tunnin kuluttua lääkäri, joka muuten oli ystävällinen, hätisti Mayerin ulos. Hän oli saanut tietoonsa, että Auschwitzin kuorma-auto tulisi sinä päivänä. ”Hän pelasti henkeni,” Mayer sanoo.

Mayerin ja hänen tovereidensa tehtävänä oli täyttää kuormalavoja soralla. Kun lavaa tultiin hakemaan sen tuli olla täysi. Syksyn tullen maa jäätyi, eivätkä he enää onnistuneet täyttämään lavaa. Leirin johtaja kutsuttiin paikalle. Hän otti vangit mukaansa ja kutsui kirjurin paikalle. ”Nämä ovat Auschwitziin pyrkijöitä,” hän sanoi. Jonkun ajan kuluttua kuluttua tuli kuorma-auto, ja poislähetettävien vankinumerot ilmoitettiin. Mayerin numeroa ei kuitenkaan kuulutettu. Hän palasi työhön. Nyt oli ehkä joulukuu 1944 ja Mayer oli kesällä täyttänyt 16 vuotta.

Pako

Tammikuussa 1945 venäläiset lähestyivät. 20. päivän tienoilla saksalaiset lakkauttivat leirin ja se tyhjennettiin, ja vangit lähetettiin jalkaisin länteen – kuolemanmarssille. He marssivat syvässä lumessa yön ja seuraavan päivän ilman ruokaa. Illalla heidät oli tarkoitus majoittaa latoon, mutta kaikki eivät mahtuneet. Parin tunnin kuluttua marssi jatkui, taas yön ja päivän.

Kolmen päivän kuluttua alunperin 800:sta oli hengissä 294. Vielä parin päivän marssi ja jälleen vangit majoitettiin latoon. Tällä kertaa kaikki mahtuivat. Aamulla Mayer ja monet muut piiloutuivat olkiin. 12 heistä löydettiin ja ammuttiin. Mayer tunsi kuinka joku koetti saada häntä käsiinsä, mutta hän kaivautui syvemmälle. Kuusi vankia onnistui jäämään olkiin ja he pysyttelivät ladossa koko päivän. Illan tullen he lähtivät ruuan hakuun.

Mayer yöpyi maatalojen ladoissa pari yötä kunnes päätyi maataloon jonka isäntä piilotti hänet. Tämä toi hänelle aina voidessaan jotain syötävää ja antoi hänelle toiset vaatteet. Kun navetan ullakolla kävi liian kylmäksi, hän sai siirtyä sikalaan. Jonkun ajan kuluttua maataloon majoitettiin saksalaisia sotilaita, ja nyt Mayerin oli jälleen piilouduttava ullakolle. Isäntä toi hänelle ruokaa, mutta hänen jalkansa turposivat kylmästä, ja hän oli täpötäynnä kirppuja. Hän makasi ullakolla komeron päällä kuusi viikkoa.

Latoon osui pommi, ja Mayerin oli mentävä takaisin sikalaan. Saksalaiset sotilaat huomasivat hänet, ja upseeri tuli kysymään hänen nimeään. Mayer sanoi keksityn puolalaisen nimen. ”Luulen että hän tiesi kuka olin, mutta hän toi minulle ruokaa.” Mayer meni ulos työskentelemään. Talon pihalla oli koko ajan saksalaisia.

Kaksi päivää ennenkuin venäläiset valtasivat maatalon, sinne tuli joukko Totenkopf-ryhmän SS-miehiä. Mayer keitti ruokaa kun yksi SS-miehistä kysyi hänen nimeään. Hän vastasi jälleen keksityllä puolalaisella nimellä, mutta SS-mies sanoi: ”Sehän on juutalainen nimi.” Kaikki SS-miehet alkoivat tuijottaa Mayeria. ”Nyt tuli loppu,” Mayer ajatteli. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ehkäpä SS-miehet ymmärsivät että kellot soivat jo heillekin. ”Se oli vain tuuria. Jumala auttoi minua, niin että säilyin hengissä,” Mayer tuumii.

Kun venäläiset valloittivat maatalon, Mayer pyrki heti itään päin siltä varalta, että saksalaiset valloittaisivat sen uudelleen. Hän sai kyydin kärryissä, mutta hänen kuskinsa jätti hänet puna-armeijan komentopaikkaan sanoen napanneensa vakoilijan. Mayeria kuulusteltiin, mutta hänen onnekseen myös kuulustelija oli juutalainen. Muutaman päivän kuluttua hänet vapautettiin, ja hän pääsi Punaisen Ristin hoitoon.

Sen jälkeen hän sai vapaalipun Lodziin, mihin hän jäi vähän yli vuodeksi. ”Juutalaisten elämä sodan jälkeisessä Puolassa oli kuitenkin hirvittävää,” Mayer sanoo. Kukaan Mayerin adoptioperheen perheen jäsenistä ei jäänyt henkiin, mutta ottoäidin veli säilyi elossa. Hänellä taas oli veli Helsingissä, ja tämä tuli Puolaan etsimään sukulaisiaan. Hän halusi että myös Mayer tulisi Suomeen, ja tammikuussa 1947 hän tuli Helsinkiin. ”Siitä asti olen asunut täällä, ja tunnen Suomen kotimaakseni,” Mayer sanoo.

”Tämä on vain osa kertomusta,” Mayer tähdentää. ”Olisi paljon muuta kerrottavaa.”

Mayer Franck kuoli 13. toukokuuta 2012 Helsingissä 83-vuotiaana.

Haastattelu ja valokuva: Risto Nurmela